”Minä lähdin Pohjois-Karjalaan laa-laa…”

Viime viikolla Kirsi-sisko tuli perheensä kanssa Ruotsista Suomeen lomailemaan. Lähdimme koko porukan voimin (minä, Äiti, Isä, Kirsi, Jan, Linda, Anna ja Stina) ensin mökille ja sieltä yhden yön jälkeen ajoimme pitkän ja hikisen matkan Pohjois-Karjalaan, Enoon. Matkakohteenamme oli UPM:n entisen paperitehtaan Vanhan Kaltimon isännöitsijän virkatalo, jossa on aikoinaan ollut sekä isännöitsijän konttori, että asunto. Nykyisin taloa käytetään yhtiön henkilökunnan kokous-, majoitus- ja virkistäytymistilana, johon isällä on näin eläkkeelle jäätyäänkin edelleen käyttöoikeus. Tai on täysin väärin puhua talosta vaan tässä tapauksessa on käytettävä sanaa kartano. Minulla oli käsitys, että menemme jollekin yhtiön mettäkämpälle keskelle korvikkoa, mikä olisi minulle kyllä ihan hyvin riittänyt, mutta paikka oli todella upea ja tuntui kuin meidät olisi viskattu ajassa taaksepäin. Sopiva asustus olisi paikalle ollut kenties pitkät puvut ja päivänvarjot. Huoneet olivat korkeita ja niitä oli monta, näyttäviä kalusteita, salissa flyygeli, jonka nähtyäni sydämeni sykähti onnesta muutaman lisäsykäyksen, kattokruunuja ja paljon muuta jota ei kokonaisuudesta voi edes erottaa. Lapset olivat onnellisia kun tilaa leikkiä oli vaikka kuinka paljon.

Kartanolta oli n. 2 kilometrin matka Enon keskustaan. Kirsi sanoi Lindalle, että kun Linda on sen ikäinen että alkaa aviomiesehdokkaita itselleen katselemaan, niin hänet lähetetään Enoon. Sen verran suloisia poikia oli koko Enon palveluammatit pullollaan.

Vietimme kartanossa kolme päivää (25.-27.7) eli keskiviikosta perjantaihin. Torstaina meidän oli tarkoitus mennä koko porukan voimin käymään Kolin kansallispuistossa, mutta loppujenlopuksi sinne lähtivät ainoastaan isä ja Jan. Kirsi puki sanoiksi sen, mitä muut ajattelivat: olisi kiva olla yksi päivä paikoillaan, eikä niin kuumalla kelillä muutenkaan jaksaisi istua autossa. Koin jälleen kohtaamisen, mutta tällä kertaa minulla ei valitettavasti ole tapahtumasta kuvaa, kuten edellisviikkoisen siilin kanssa. Olin kartanon terassilla istumassa ja lukemassa uutta Potteria, kun pöydän toisella puolella olevalle tuolille lensi jokin lintu. Se oli juuri pöydän takana piilossa, joten en nähnyt mikä lintu oli kyseessä. Hetken kuluttua pienen pieni peukaloinen lennähti tuolilta pöydälle alle puolen metrin päähän. Istuin aivan hiiren hiljaa, enkä uskaltanut edes hengittää. Hellyttävä ilmestys pyöritteli päätään hetken aikaa ja lensi toisen tuolin selkänojalle ja alkoi levitellä siipiään. Se nosti ne päänsä viereen pörhölle tavalla, jota en ole koskaan linnuilla nähnyt. Liikettä on vaikea selittää sanallisesti, mutta sanoisin että liike muistutti lähinnä sitä kun ihminen levittää viitan pään sivuille Draculamaisesti yrittäessään olla pelottava. Paitsi että lintu ei näyttänyt yrittävän pelotella ketään. Se painoin pään siipien alapuolelle ja välillä nosti sen ylös ja aukoi suutaan kuin yrittäen äännellä. Tämän pienen esityksen jälkeen peukaloinen lensi pois ja minä jäin ihmettelemään, että mitä juuri tapahtui. Koskettava hetki.

Torstai-iltana Anun porukka (Anu, Vesa, Jonna, Tommi, Elisa ja Riku) liittyivät seuraamme. He olivat tekemässä asuntoautoretkeä ympäri Suomea ja Kaltimo osui matkan varrelle. Meitä oli nyt 14, eikä paikka tuntunut edes ahtaalta! Ja kaikille riitti vielä petipaikkakin.

Perjantaina lähdimme päiväkahvin jälkeen ajamaan taas kuumassa autossa kohti Kouvolaa. Mukava retki.

Kaltimon kartano